Huomautettakoon nyt alkajaisiksi, että luin tämän joskus tammikuun aikana. Tarkasta päivämäärästä ei juuri nyt ole muistikuvaa, mutta luin tämän silloin kun olisi pitänyt tehdä sata muuta asiaa. Se, etten tehnyt niitä sataa muuta asiaa, johtuu tästä kirjasta. Se koukuttaa lukijan pahoin. Ja se jää kaivelemaan mieleen, pitkäksi aikaa.

Sähkökissa (alk. The Mechanical Cat) muistuttaa paljon Margaret Atwoodin The Blind Assassin -kirjaa, jonka luin pari vuotta sitten. Tässäkin kirjassa kulkee monta tarinaa päällekkäin. Yhdellä tasolla terapeutti James yrittää ottaa selvää autistiselta vaikuttavasta, 9-vuotiaasta Conorista, joka ensimmäisellä terapiakäynnillään sanoo vain kaksi sanaa, "miau, miau", ja tarraa kiinni lelukissaansa. Toisella tasolla on Conorin äiti, Laura Deighntonin, kanssa tämän elämästä käydyt keskustelut, joihin limittyy Sähkökissan kolmas taso, Lauran luoma (?) mielikuvitusmaailma ja siinä asuvan Torginin elämä. Tasot vuorottelevat jättäen lukijansa odottamaan lisää tietoa siitä, miten kukin tarina jatkuu, kerta toisensa jälkeen. Minun tapauksessani jäin kirjaan pahasti koukkuun ja muu elämäni sai väistyä siksi kahdeksi päiväksi (osastossamme Tarja Halonen jättää Potterin kesken vain mennäkseen vatsatanssitunnille) mikä kirjan lukemiseen meni aikaa. Toisin sanoen olin koko ajan joko koulussa tai milloin missäkin lukemassa Sähkökissaa. Hayden maalaili niin onnistuneesti henkilöhahmojensa tarinaa eteeni, että tunnelma vain nousi joka luvulta päättyen tilanteeseen, jossa loppuratkaisuun oli enää jokunen luku. Tähän mennessä olin täysin varma, että näin poikkeuksellisen hyvin kirjoitetulla kirjalla on jokin täysin odottamaton lopetus. Ei ollut. En voi kuvata pettymystäni, kun kirjan lopussa tajusin, että se ratkaisu, jonka olin sivuuttanut liian odotettavana, olikin juuri se, mitä oli tapahtunut. Hemmetti.

Mitä tulee Torey Haydeniin noin muuten, mainittakoon, että olen lukenut lähes kaikki suomennetut kirjat tähän päivään mennessä. Kesäksi olen säästänyt Nukkelapsen ja Auringonkukkametsän. Tämän vuoden puolella olen Sähkökissan lisäksi lukenut Toisten lapset ja Hiljaisuuden lapset. Sähkökissa saattaa olla tekaistu, mutta lukijansa psyykkeeseen se vaikuttaa yhtä hyvin kuin tositapahtumiin perustuvat sisarensa. Jään innolla odottamaan, josko Suomalaisen pokkarihyllystä tulee joku paivä vastaan lukematon Torey Hayden. Wikipedian (http://fi.wikipedia.org/wiki/Torey_Hayden) mukaan on ainakin kolme (!!!), joita en ole vielä saanut käsiini. Kirjastossakaan eivät ole. Pitänee mennä AdLibriksen kautta kotiin.

"A year ago... a cold October night... a broken down car on a dirt road... a man... a girl... madness... pain... and the shadows... my god, the shadows..."

Tiesin The Crow'sta jo pitkään ennen kuin olin nähnyt O'Barrin graafiseen novelliin perustuvaa leffaa, itse kirjasta puhumattakaan. Se oli sellainen populaarikulttuurin urbaani legenda, eikä vähiten  Brandon Leen kohtalon takia. Ensimmäinen missioni oli nähdä tämä surullisenkin kuuluisa leffa, mutta se tuotti yllattäviä vaikeuksia: yhdessäkään paikallisessa leffavuokraamossa ei alkuperäistä ollut tarjolla edes VHS-formaatissa, jatkoja vain. En nyt vähättele jatko-osia, sillä en näitä ole nähnyt; täytyy tosin myöntää, että Leen puuttuminen saattaa vaikuttaa asiaan. Lopulta, The Crow -elokuvan juhlajulkaisun jälkeen näin leffan ja päätin, että luen kirjan vielä joskus. Kirjan saaminen käsiin kuuluu leffan kanssa samaan kastiin: tuskallisen pitkän etsinnän tuloksena se löytyi erään kirjakaupan nettiversion varastosta. Tilasin, tilaus pitkittyi, sain ilmoituksen tilauksen myöhästymisestä ("kas, en vielä kahden kuukauden aikana huomannutkaan"), sain toisen ilmoituksen neljän (!) kuukauden jälkeen ilmoittaen että teos on taas varastossa ja jos haluan, se voidaan minulle lähettää ("tottakai!"). Lähetyksessä meni tosin jotain vikaan ja se kiersi paikasta A paikkaan B paikan C kautta, loppujen lopuksi löytäen tiensä postilaatikkooni. Muistaakseni leffanteossakin ilmeni erinnäisiä ongelmia (siis ennen sitä patruunaa).

Kirja oli vaikuttava. Tarina samoin. Minulle The Crow on ainut, oikea rakkaustarina; kaikki Titanicit, Jane Austen -filmatisoinnit sun muut romanttiset komediat eivät pääse edes lähelle. Voi luoja, olin vihainen! Samaistuin aivan liikaa Eric Draveniin (onneksi salilla voi hakata säkkiä ja päästää höyryjä ulos). Tietysti, koska olin elokuvaversion nähnyt, ajattelin kirjan seurailevan jotakuinkin samoja juonikuviota. Totesin hyvin pian, että eroja riitti. Loppujen lopuksi sillä ei ollut kuitenkaan niin väliä, molemmat kun saivat vihani kuplimaan, kiehumaan silmittömäksi raivoksi tiettyjä ihmisiä kohtaan. Jos totta puhutaan, minusta Eric päästi molemmissa syylliset aivan liian helpolla. Tai no... tämä nyt on taas sitä, että minun on hankala ymmärtää miten kuolema voi olla suurimmalle osalle se pahin ajateltavissa oleva kohtalo, minusta kun se sitä ei todellakaan ole. Ehkäpä se, että hakataan pää vasaralla tohjoksi on joidenkin mielestä tarpeeksi paha, mutta kyllä sitä nyt voisi valita jotain hieman.. hm.. pitkäkestoisempaa.

"I don't know why things like this happen. Makes me sick to be human." Tervetuloa kerhoon, etsivä Hook.

Luimme tästä kirjasta pätkän erästä kurssia varten yliopistolla. Pidin Allenden lyyrisestä ja yksityiskohtaisesta kirjoitustavasta. Elizan tunteiden kuvaus hänen nähdessään Joaquínin ensimmäistä kertaa oli SE, joka lopullisesti sai minut tarkistamaan joka kerta kirjastossa käydessäni, onko se ainut kappale jo palautettu. "With her eyes half closed, she inhaled the aroma of damp clothing and common soap, and fresh sweat. A river of flowing lava swept through her, melting her bones; and in an instant of panic she believed she was actually dying." Allende on oikeassa sanoessaan, että sanat herättävät naisten intohimon parhaiten (http://womenshistory.about.com/od/quotes/a/isabel_allende.htm).

Kuuden kuukauden odottelun jälkeen, sain kirjan vohdoin käsiini, ja olin otettu. En ainoastaan juonen rikkaudesta ja kielenkäytöstä, vaan siitä pilkkeestä Allenden silmäkulmassa hänen tarkkaillessaan uskontoa, sukupuolta ja Uuden Maailman matkaajien menoa. Jos koskaan saan tyttären, tämän kirjan hänelle antaisin luettavaksi. Eliza ei taivu yhteiskunnan mielivaltaisiin miehisiin sääntöihin, vaan elää elämäänsä kekseliäästi käyttäen hyväksi ihmisten taipumusta viitata kintaalla heistä pinnalta epäolennaisille asioille, vaikka nimenomaan pienet yksityiskohdat. "Trust me, nothing's trivial."

Eräässä vaiheessa Rouva Fortunan tytärtä mieleeni tuli Toni Morrison. Hänenkin romaaneissaan keskeisenä piirteenä on paitsi lyyrinen kieli, myös tapa selvittää hahmojen koko historia, vaikka se ei olisikaan niin kauhean relevanttia juonen etenemisen kannalta. Esimerkiksi Sulassa kerrotaan tarkasti Shadrackin sotakokemuksia, jotka antavat toki kirjalle tietyn tunnelman, mutta muuten vain selittävät Shadrackin Kansallisen itsemurhapäivän motiiveja. Samoin Tao Chi`enin lapsuus, oppivuodet, surkean lopun saanut avioliitto ja matka Elizan isän (kuten myöhemmin paljastuu) laivan kokiksi käydään läpi, vaikka niiden osuus juoneen on hitusen turhaa. Tästä huolimatta en kertaakaan toivonut, että kertoja palaisi Elizaan ja hänen seikkailuihinsa Kaliforniassa, vaan nautin verbaalisesta maalauksesta, kuvasi se sitten Kiinaa, Chileä tai Rosen palavasta ja intohimoisesta, mutta täyttymättömästä rakkaudesta ulkomaalaisen laulajan kanssa.

Silloin, kun haluan lukea kirjan uudestaan, etenkin jos kirjassa heteroseksuaalisuus on niinkin selvä perusta kuin Hija de la fortunassa, on kyse erinomaisesta kirjallisuudesta. Tähän kategoriaan Isabel Allende ehdottomasti kuuluu. Suosittelen lämpimästi kaikille, sillä vastaavaa iloista kielen leikittelyä en ole koskaan muualla nähnyt. Taidanpa ottaa sivumissiokseni lukea kaikki Allenden kirjat, jotka kirjastosta löytyvät. Ehkäpä Henkien talo...

Idea on pitää yllä omaa listaa kirjoista, jotka haluan lukea ennen kuin kuolen. Itseään voi tietysti sivistää loputtomasti, mutta itse rajaan tavoiteltavan sivistykseni viereiseen listaan. Listani pohjautuu muistiinpanoihini kirjallisuuden luennoilta, Wikipediaan ja niihin, jotka omasta mielestäni joko sopivat klassikon määritelmään tai ovat muuten vain mielenkiintoisia.

Koodaus listassa on suhteellisen yksinkertainen: Teokset ovat listassa tekijän sukunimen perusteella aakkosjärjestyksessä ja lihavoidut ovat niitä, jotka olen lukenut, mutten ole vielä saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä pienoista (tai joidenkin kohdalla erittäin pitkää) analyysia. Tähdellä merkitty on tällä hetkellä työn alla. Toisin sanoen tätä blogia päivitetään säännöllisen epäsäännöllisesti.