"A year ago... a cold October night... a broken down car on a dirt road... a man... a girl... madness... pain... and the shadows... my god, the shadows..."

Tiesin The Crow'sta jo pitkään ennen kuin olin nähnyt O'Barrin graafiseen novelliin perustuvaa leffaa, itse kirjasta puhumattakaan. Se oli sellainen populaarikulttuurin urbaani legenda, eikä vähiten  Brandon Leen kohtalon takia. Ensimmäinen missioni oli nähdä tämä surullisenkin kuuluisa leffa, mutta se tuotti yllattäviä vaikeuksia: yhdessäkään paikallisessa leffavuokraamossa ei alkuperäistä ollut tarjolla edes VHS-formaatissa, jatkoja vain. En nyt vähättele jatko-osia, sillä en näitä ole nähnyt; täytyy tosin myöntää, että Leen puuttuminen saattaa vaikuttaa asiaan. Lopulta, The Crow -elokuvan juhlajulkaisun jälkeen näin leffan ja päätin, että luen kirjan vielä joskus. Kirjan saaminen käsiin kuuluu leffan kanssa samaan kastiin: tuskallisen pitkän etsinnän tuloksena se löytyi erään kirjakaupan nettiversion varastosta. Tilasin, tilaus pitkittyi, sain ilmoituksen tilauksen myöhästymisestä ("kas, en vielä kahden kuukauden aikana huomannutkaan"), sain toisen ilmoituksen neljän (!) kuukauden jälkeen ilmoittaen että teos on taas varastossa ja jos haluan, se voidaan minulle lähettää ("tottakai!"). Lähetyksessä meni tosin jotain vikaan ja se kiersi paikasta A paikkaan B paikan C kautta, loppujen lopuksi löytäen tiensä postilaatikkooni. Muistaakseni leffanteossakin ilmeni erinnäisiä ongelmia (siis ennen sitä patruunaa).

Kirja oli vaikuttava. Tarina samoin. Minulle The Crow on ainut, oikea rakkaustarina; kaikki Titanicit, Jane Austen -filmatisoinnit sun muut romanttiset komediat eivät pääse edes lähelle. Voi luoja, olin vihainen! Samaistuin aivan liikaa Eric Draveniin (onneksi salilla voi hakata säkkiä ja päästää höyryjä ulos). Tietysti, koska olin elokuvaversion nähnyt, ajattelin kirjan seurailevan jotakuinkin samoja juonikuviota. Totesin hyvin pian, että eroja riitti. Loppujen lopuksi sillä ei ollut kuitenkaan niin väliä, molemmat kun saivat vihani kuplimaan, kiehumaan silmittömäksi raivoksi tiettyjä ihmisiä kohtaan. Jos totta puhutaan, minusta Eric päästi molemmissa syylliset aivan liian helpolla. Tai no... tämä nyt on taas sitä, että minun on hankala ymmärtää miten kuolema voi olla suurimmalle osalle se pahin ajateltavissa oleva kohtalo, minusta kun se sitä ei todellakaan ole. Ehkäpä se, että hakataan pää vasaralla tohjoksi on joidenkin mielestä tarpeeksi paha, mutta kyllä sitä nyt voisi valita jotain hieman.. hm.. pitkäkestoisempaa.

"I don't know why things like this happen. Makes me sick to be human." Tervetuloa kerhoon, etsivä Hook.

1500543.jpg